maanantai 13. marraskuuta 2017

Almost there

But not quite...


Eniten odotan, että:

- saan mun kameran esille muuttolaatikoista ja loppuu tämä perunalla kuvaaminen
- saan mun hajuvedet, meikit, kosmetiikkatuotteet ja kaikki mitä en edes muista omistavani. Ei sillä, että muistaisin laittaa hajuvettä 98% päivistä, saatika että meikkaisin, mutta onhan niitä varmaan kiva hypistellä se ensimmäinen erossa olon jälkeinen viikko...
- saan laittaa mun tummanpunaisen villamattoni tuolle bungalowi-sävytteiselle lattialleni
- saan yhden noista isoista viherkasvireuhkoistani kylpyhuoneen ikkunan eteen - vain huomatakseni, ettei se sovi siihen lainkaan, ja voin aloittaa dramaattisen kriisin aiheesta
- saan KAIKKI viherkasvit paikoilleen. Siis ne, jotka ehkä ovat vielä hengissä
- pääsen kokkaamaan keittiöön, tekemään ihan perusruokaa ihan perusarjessa
- ihan vaan just toi perusarki alkaa. Mä vaan niiiiin odotan, että voin elää normaalia perhe-elämää omassa kodissa, omien tavaroiden keskellä. Sitten voin vastata niihin jatkuviin "no miltä se arki täällä nyt maistuu" -kysymyksiin, sillä tähän mennessä en oo päässyt sellaista elämään, enkä sen takia ole yhtään sisäistänyt, että ollaan punkaharjulaisia

Että nyt peukut pystyyn! Ehkä ollaan edes osittain omassa kodissa tämän viikon jälkeen. Ehkä ei. Loppusuoralla anyway!

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Kodittomat Punkaharjulla


No, eihän se tosiaan mennyt ihan niinkuin aiemmin höpöttelin. Kohta kaksi viikkoa "muutosta", ja varmasti vielä ainakin seuraavat samanlaiset, että päästään omaan kotiin. 

Oma koti. En oikeasti tiedä mitä se ees tarkoittaa. Mulla on niin irtolaisolo, että tekis mieli vaan vetää hätäjarrusta ja huiskauttaa kättä kaikille rohkeille unelmien toteuttamissuunnitelmille, ja palata sen "oman kodin" ovelle koputtelemaan, että hei, ei me sittenkään myydä tätä. Simpsalapim vaan kaikki tavarat - koko arkinen elämä - takaisin omille paikoilleen, telsu päälle, koirat omalle nojatuolilleen ja Elma helistimiensä kanssa lattialle.

Mut ei. Keittiö ja kolme kerrosta ei ole enää millään tasolla meidän. Putikon suoja on sitä paperilla, mutta muuten se on iso, pölyinen, paskainen ja sekava, auki revitty työmaa. Mä en voi millään uskoa, että joskus mä viettäisin siellä päiviäni, heräisin, nukahtaisin päikkäreille ja menisin nukkumaan. Ja tuntisin, että olisin kodissa.


Ja lisäksi, kaikkein pöyristyttävimpänä asiana: MÄ EN OLE LÖYTÄNYT YHTÄKÄÄN SUPPILOVAHVEROA. "Tule Punkaharjulle, täällä on metsät täynnä sieniä!" Voi viemäri sanon minä. Nenä kiinni sammaleessa tuolla selkä kyyryssä laahustan ja kiroan ääneen kuinka tämäkin metsä näyttää ihan siltä, että tässä pitäisi asua suppilovahveroita. MUTTA EI.

No, on täällä kuitenkin ihan hyviäkin juttuja. Se kaukainen ajatus siitä, että pääsen joskus sisustamaan tota hallia, viettämään siellä joulua, kuvaamaan tuhat kuvaa uudesta kylpyhuoneen ikkunasta ja omista punaiseksi (vartavasten tämän takia) maalatuista varpaankynsistä valkoiseksi maalatulla puulattialla.


Lisäksi vielä muutama mieltä lämmittävä asia täältä, ettei mee ihan ranteet auki -merkinnäksi:

- kaikki ihmiset tervehtivät. Et voi missään kävellä ihmisen ohi tervehtimättä. Voin kertoa, että tällaisillä hieman juroilla tsadilaisilla on tähän vielä vähän opettelemista. Ei siis pelkästään tapana, vaan se, että miten se lähes huomaamaton nyökkäys tehdään kuitenkin ystävällisesti. Ja koska sitten kuitenkin kailotetaan kovalla äänellä että HUOMENTA VAAN!

- maisemat, maisemat, maisemat ja maisemat

- se, että koirat saavat kirmata täysiä niissä maisemissa

- se, että ollaan kuitenkin koko perhe yhdessä, eikä Mikko täällä ja minä ja Elma 400 km päässä

- Elma oppi etenemään. Ei olla vielä päätetty, että onko tää hyvä vai huono asia