sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Kodittomat Punkaharjulla


No, eihän se tosiaan mennyt ihan niinkuin aiemmin höpöttelin. Kohta kaksi viikkoa "muutosta", ja varmasti vielä ainakin seuraavat samanlaiset, että päästään omaan kotiin. 

Oma koti. En oikeasti tiedä mitä se ees tarkoittaa. Mulla on niin irtolaisolo, että tekis mieli vaan vetää hätäjarrusta ja huiskauttaa kättä kaikille rohkeille unelmien toteuttamissuunnitelmille, ja palata sen "oman kodin" ovelle koputtelemaan, että hei, ei me sittenkään myydä tätä. Simpsalapim vaan kaikki tavarat - koko arkinen elämä - takaisin omille paikoilleen, telsu päälle, koirat omalle nojatuolilleen ja Elma helistimiensä kanssa lattialle.

Mut ei. Keittiö ja kolme kerrosta ei ole enää millään tasolla meidän. Putikon suoja on sitä paperilla, mutta muuten se on iso, pölyinen, paskainen ja sekava, auki revitty työmaa. Mä en voi millään uskoa, että joskus mä viettäisin siellä päiviäni, heräisin, nukahtaisin päikkäreille ja menisin nukkumaan. Ja tuntisin, että olisin kodissa.


Ja lisäksi, kaikkein pöyristyttävimpänä asiana: MÄ EN OLE LÖYTÄNYT YHTÄKÄÄN SUPPILOVAHVEROA. "Tule Punkaharjulle, täällä on metsät täynnä sieniä!" Voi viemäri sanon minä. Nenä kiinni sammaleessa tuolla selkä kyyryssä laahustan ja kiroan ääneen kuinka tämäkin metsä näyttää ihan siltä, että tässä pitäisi asua suppilovahveroita. MUTTA EI.

No, on täällä kuitenkin ihan hyviäkin juttuja. Se kaukainen ajatus siitä, että pääsen joskus sisustamaan tota hallia, viettämään siellä joulua, kuvaamaan tuhat kuvaa uudesta kylpyhuoneen ikkunasta ja omista punaiseksi (vartavasten tämän takia) maalatuista varpaankynsistä valkoiseksi maalatulla puulattialla.


Lisäksi vielä muutama mieltä lämmittävä asia täältä, ettei mee ihan ranteet auki -merkinnäksi:

- kaikki ihmiset tervehtivät. Et voi missään kävellä ihmisen ohi tervehtimättä. Voin kertoa, että tällaisillä hieman juroilla tsadilaisilla on tähän vielä vähän opettelemista. Ei siis pelkästään tapana, vaan se, että miten se lähes huomaamaton nyökkäys tehdään kuitenkin ystävällisesti. Ja koska sitten kuitenkin kailotetaan kovalla äänellä että HUOMENTA VAAN!

- maisemat, maisemat, maisemat ja maisemat

- se, että koirat saavat kirmata täysiä niissä maisemissa

- se, että ollaan kuitenkin koko perhe yhdessä, eikä Mikko täällä ja minä ja Elma 400 km päässä

- Elma oppi etenemään. Ei olla vielä päätetty, että onko tää hyvä vai huono asia


keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Putikon suoja ennen remonttia



Tervetuloa meille! Nyt Putikon suoja meinaan on meidän. Tai siis yksi sen asunto, niitähän on kaikenkaikkiaan viisi. Tajusin juuri pari päivää sitten, etten ole tainnut aiemmin kertoa, että meidän asunnosta puhuttaessa kyseessä ei suinkaan ole koko rakennus, vaan tuon huikean suojatalon isoin asuinhuoneisto, tila joka on toiminut mm. elokuvateatterina ja urheilusalina.







Asunnon avaimet ovat siis hallussamme, sähkösopimus nimissämme ja palkkaamamme remonttimiehet hommissa, mutta silti en vaan jotenkin nyt sisäistä tätä. Oon tosi malttamaton, mut samaan aikaan leijailen jossain välitilassa, ja tuntuu, että en asu missään - ei oo enää Keittiötä ja kolmea kerrosta, ei oo uutta kotia, ei oo mitään.

Tällä hetkellä ollaan täällä Punkiksella saattamassa remontti alkuun ja viettämässä perhe-elämää, kun Mikolla on niin paljon töitä, ettei pääse livahtamaan hotellilta mihinkään. Huomenna kukonlaulun aikaan takaisin Helsinkiin, jossa meillä on 4-5 päivää (joista Mikko on kotona kahtena...) aikaa laittaa kaikki kolme kerrosta pakettiin ja muuttofirmalle valmiiksi. Sitten ensi viikon keskiviikkona me lähdetään tänne kokonaan... pysyvästi meinasin kirjoittaa, mut ihan en vielä kykene siihen.









Tänään saatiin myös kuulla urakoitsijalta se perinteinen "ehei, ette te sinne pääse muuttamaan vielä kahden viikon kuluttua", joka me kyllä jo tiedettiin takaraivossamme. Se oli siis alunperin suunnitelma - yksi viikko hotellilla "lomaillen" ja sitten uutuuttaan kiiltävään kotiin, jossa joku työmies saattaa vielä viimeistellä keittiön välitilan kaakeleita ja toinen lakaista viimeisiä remonttipölyjä. Jännä, että ei sit kuitenkaan ihan noin mene.

No, ensi viikon puolesta välistä alkaen ollaan kuitenkin jo punkaharjulaisia, joten lähes voiton puolella. Saa nähdä kauanko menee, että ollaan putikkolaisia. Voi olla, että "jokunen viikko", kun remonttifirman listalla on mm. seuraavat asiat:

- Kylpyhuoneen totaaliuudistus, eli muovimatot ja muut haperot huitsilaan ja taloa kunnioittavat, mutta meidän näköiset materiaalit tilalle. Lisäksi puhkaistaan sisäpuolelta esille kuistikuvissa näkyvä pyöreä ikkuna.
- Keittiölle sama homma. Vanhat kalusteet on jo purettu edellisen omistajan jatkokäyttöön, ja meidän uudet kalusteet sekä koneet tilattu.
- Koko asunnon lattiat uusitaan, joko korvaamalla muovimatot kaakeleilla, tai maalaamalla puulattia vaalealla. Salia on nyt peittänyt edellisen omistajan ruokomatto, jonka alta paljastuu vanha kori- ja lentopallokenttä. Se on valitettavasti jo niin huonossa kunnossa, ettei haaveeni sen sellaisenaan säilyttämisestä onnistu, joten se hiotaan ja maalataan.
- Vaikka salin korkeus ja koko saivatkin meidät tuohon asuntoon ihastumaan, on mietittävä joskus myös käytännön asiat kärkenä. Pienen lapsen kanssa tässä taloudessa ei nuku tai elä rennosti kukaan, jos kaikki elämä tapahtuu yhdessä tilassa, jossa kaiken lisäksi kaikuu korkealta ja kovaa. Kaiken kukkuraksi koko rakennuksen äänieristykset on melko olemattomat, joten jotain piti keksiä. Keksittiin sitten makuuhuoneet. Salin perälle tulee siis kaksi makuuhuonetta, ja niiden päälle parvitilaa.

Paljon muutoksia siis. Joku sanoisi, että miksi ostatte vanhan talon, jos pitää tehdä noin isoja muutoksia. Me sanomme, että siksi, että tuo talo ja tuo asunto pysäytti meidät, eikä saatu sitä pois mielestämme. Se oli ollut pitkään myynnissä, eikä sen koko ja asuinpuitteet kohdanneet - koko sopii lapsiperheelle, mutta puitteet kuurolle yksinasujalle. Keittiötä ei edes kuulunut alkuperäiseen tilaan, joten en pode huonoa omatuntoa kun se joskus aiemmin aloitettu keittiö tehdään nyt kunnolliseksi. Kylpyhuone on remontoitu aikoinaan, mutta mm. ilman vesieristyksiä, joten mielelläni teen sen talolle turvallisemmaksi ja meille mukavammaksi. Ja se ikkuna, sen kuuluu saada olla esillä!

Itse siis koen, että "pelastetaan" asunnolle lukuisia lisävuosia, kun tehdään siitä perhe-elämää kestävä koti, joka jaksaa nykyaikaista asumista niin, että myös asukkailla on hyvä olla.

Kuvissa muuten pilkahtaa Itä-Savo -lehden kuvaaja, joka oli toimittajan kanssa mukanamme piipahtamassa remonttityömaalla. Marraskuun alussa voi sitten kyseisen lehden juhlanumerosta lukea meidän ajatuksia tästä muutosta ja sen mukanaan tuomasta muutoksesta.