Hetket kuten nämä

Onpahan ollut haipakkaa. Mikolla on nyt kaksi ravintolaa pyöritettävänään, mullakin työjutut alkaneet kuin varkain valtaamaan ajatuksia ja omaa aikaa, kotona ja pihalla riittää tehtävää ja kaiken lisäksi päätettiin vielä pitää se meidän haaveilemamme kesäkahvila tässä omalla kuistilla. Kodin lehtiesittelylle on ollut kovasti kyselijöitä, ja meillä onkin nyt aikamoinen jono toimittajia odottamassa kuka sen tekee ja minne. Se on ihan hyvä motivaattori siihen, että saadaan repäistyä se ikkunaremontti ennen kesää, jolloin mahdolliset ensiesittelykuvaukset järjestetään. Hyvä motivaattori oli myös kiinteistönvälittäjä, joka kävi tekemässä väliarvion, nyt kun isoimmat remontit on tehty. Hän totesi, että tämä on sen verran uniikki asunto, että hän voisi oikeastaan kysellä meiltä tämän arvoa. Tuntui hyvältä kuulla arvostavat kommentit remontin lopputuloksesta ja asunnon arvosta, niin tietää et jos joskus tämä pitäisi myydä, voitaisiin me ehkä jopa päästä omillemme. Se kun ei ole täällä metsikössä ihan itsestäänselvyys, jos laittaa tällaisia summia vanhan talon remonttiin.

Loppuviikosta karkaan Helsinkiin kahdeksi yöksi, joka tulee olemaan pisin aika erossa Elmasta. Mikko ja Elma pärjää varmasti todella hyvin, itsestäni en ole niin varma... Mutta kyllä mulla kivaa tulee olemaan, siitä on melkoisen varma!

Kesäkahvilasta ja kaikesta muustakin jännästä kerrotaan lisää ihan pian, ja aion ottaa pikaisesti työlistalle myös juuri tulleen lukijantoiveen kertoa teille Savonlinnan kesätärpit.

Tässä kuitenkin nyt viime viikkojen tilanteita:


En tiedä odotanko innolla vai kauhulla sitä kun hän saa varpaisiinsa tarpeeksi voimaa liikuttaaksen tota mopediaan.


Kevät on käynyt pihalla, ja me ollaan koko perhe seurusteltu siellä hänen seuranaan.


Kunpa vain äitikin voisi pukea samat vaatekappaaleet päällensä.


Elmu oppi kävelemään ulkona. Se avarsi maailmaa kovasti, ja helpotti mun päivärytmiä, kun ainaisten legoleikkien sijaan voidaan piipahdella pihalla tuon tuostakin.


Hän on myös löytänyt sohvalla istuskelun salaisuuden. Minuutiksi kerrallaan, mutta kuitenkin.


Hän edelleen rakastaa ruokaa.


Ja minä edelleen rakastan meidän kotitaloa.


Ja kotia!


Sekä myös kirppiksiä.


Ja ajatusta omasta kesäkahvilasta. Tässä kahvila-astiaston alku, seuraavat kuukaudet meinaan etsiä heille samanhenkisiä kavereita.


Tuleva kahvilaemäntä kahvilassaan. Tähän se jotenkin muodostuu.


Koko perhe iltakävelyllä. Harvinaista herkkua, Mikko kun on taas ollut töissä mun ja Elman mielestä k o k o a j an.


Ja välillä se taaperon kanssa yksinoleminen tuntuu tältä.


Mutta sitten kun Mikko on kotona, ollaan tehty tosi paljon kaikkea mielekästä. Elman mielestä kivointa on kauppa- ja ravintolareissut, tässä meneillään niistä ensimmäinen.


Mikon kotona ollessa mä pääsen Leksan kanssa ihan kaksistaan lenkille, eli sellaisille reiteille, joihin ei vaunujen kanssa pääse.


Ja kyllä mun sydän vaan vieläkin pakahtuu tästä paikasta. Voi Putikko.


Kotona sitten odottaa aina tämä. Elma, joka taputtaa lenkiltä palaavalle, hiestä märälle ja huohottavalle äitille, pussaa omalla otsallaan keskelle äidin naamaa, kietoo jalat ja kädet ympärille ja hölöttää omalla kielellään kaikki kuulumiset edelliseltä tunnilta tai parilta. Paitsi jos istuu ruokapöydässä. Silloin hän vain hymyilee syömisensä lomasta ja kertoo, että "namnam" ja toteuttaa uusinta taitoaan - itse omasta mukista hörppimistä.