tiistai 30. huhtikuuta 2019

Putikon Suoja etsii uusia asukkaita




Kuten on varmasti jo tullut ilmi, niin täällä on kovien kipuiluiden kautta päädytty sellaiseen päätökseen, että meitä armollisesti kohdellut rakas Putikon Suoja (ei sentään kuitenkaan koko rakennus, täällä kun asuu muitakin) on nyt vailla uutta omistajaa ja asukasta, ja me etsimme uuden pesäpaikan lähempää tukiverkostoa.

Nämä vajaat 2 vuotta olivat varmasti, ainakaan isommin valehtelematta, elämäni parasta aikaa. Ei olisi voitu Elman ensimmäisiä vuosia paremmin viettää! Oli ihana hetkeksi irroittautua urasta, tutuksi tulleesta elämästä ja repäistä itsensä kokonaan uudenlaiseen elämäntapaan. Tiedossa oli edessä olevat hankaloittavat tekijät, eli mm. perheen ja ystävien kauaksi jääminen sekä palvelu- ja julkisten liikenneyhteyksien tason muuttuminen, mutta koska meidän mielestä minkään päätöksen ei tarvitse olla elämän pituinen tai kiveen hakattu, niin miksi ei lähdettäisi ainakin hetkeksi, kun mun juuri alkanut äitiyslomakin niin mahdollistaisi! Eihän sitä tiedä, vaikka jäätäisiinkin. Työkaverit sekä perhe sanoivat kyllä, että pitäkää kivat pari vuotta ja tervetuloa sitten takaisin, eli ehkä muut näkivät tämän kuvion vähän selkeämpänä kuin me, heh.

Meidän tänne tulemisellehan oli tasan yksi ratkaiseva syy - tämä koti. En saanut ajatuksiani pois siitä myynti-ilmoituksesta, jonka tästä näin. Tiesin, että tekemistä olisi kamalasti, sillä se kylppärin alkuperäinen mutta silloin peitossa ollut ikkuna pitäisi saada esille, keittiö tehdä kokonaan uusiksi ja allas siirtää ikkunoiden eteen huikean puutarhanäkymän äärelle. Melkein 150 m2 sali pitäisi saada perheasuttavaksi, eli makuuhuoneet pitäisi jotenkin keksiä salin perälle - ja siellähän ei ole edes ikkunoita, joten paloturvallisuuden ja valon takia Museovirastolle pitäisi laittaa lupalappua menemään.

Tiedettiin kuitenkin Mikon kanssa, että tällaista kohdetta ei enää koskaan tulisi vastaan, ja koska Mikko vietti töiden takia täällä suurimman osan ajastaan, mun ja Elman odotellessa häntä kotiin Helsingissä, ei auttanut muuta kuin myydä juuri remontoitu Helsinki-koti ja ostaa once in a lifetime -koti Putikosta.

Siinä elettiin aurinkoisista järvenjääpatikoinneista, rannalla lököttelyistä ja mustatorvisienistä nautiskellen, oman kodin uskomatonta tunnelmaa ihastellen ja huonekaluja pieteetillä siirrellen.

Sitten tuli toinen raskaus. Ja kaksi vuotiaaksi kasvanut Elma, joka osaa hyvin mahtipontisesti ilmoittaa ikävänsä mummia, pappaa, vaaria ja muita lähisukulaisia kohtaan. Äitiltä ja isiltä loppui keinot selittää miksi ei voida tällä viikolla lähteä mummin luokse kylpemään, tai miksi vaari ei pääse seuraavien viikkojen aikana katsomaan Elman maalauksia. Tai miksi ei voida mennä videoilla näkyvien Rafaelin, Felixin, Veran, Ainon, tai serkkujen luokse synttäreille tai sunnuntaimehuille.

Ajatuksia vei eteenpäin todellisuus siitä, että tältä kylältä ei löydy Elmalle ikäkaveria leikkimään, ja lähin leikkipuistokin on automatkan päässä. Tässä vaiheessa on tullut jo hyvin selväksi, että lähes suoritetusta autokoulusta huolimatta musta  e i  koskaan tule autoilijaa. Voin käyttää autoa välttämättömyyksiin, mutta mun sisälle on kirjoitettu kävely. Kävellen on päästävä paikkoihin. Ja koska en halua toista autoa tähän talouteen, niin en pääse itse viemään Elmaa esimerkiksi päiväkotiin, kauppaan tai sinne leikkipuistoon.
Elma on melko yksinäinen, ja vaikka saa onneksi päiväkodissa leikkiä neljänä päivän viikossa useamman tunnin verran, yrittää hän takertua jokaiseen ovella käyvään tai tiellä ohikulkevaan ihmiseen, jotta saisi leikkiseuraa. Siinä meinaa kuulkaa äidin sydän särkyä.

Ihminen, jolle autoilu on ok, on tietysti ihmeissään tästä, koska 6 km palveluiden pariin on kuitenkin tosi vähän. Mulla kun kuitenkin on mahdollisuus valita, että hankinko auton ja opettelen ajamaan sillä joka paikkaan, vai asunko sellaisessa paikassa, jossa voin kävellä tai kulkea julkisilla haluamiini paikkoihin, ja vielä viettää arkea ja juhlaa perheen ja ystävien lähellä, niin tässä vaiheessa elämää valinta on loppupeleissä melko helppo. Varsinkin, kun meidän ei ollut pakko muuttaa tänne, vaan hurmaannuttiin tästä yhdestä ja ainoasta asunnosta, joka vaan sijaitsee meille sopimattomassa sopessa.

Ajatelkaapa esimerkiksi Elman syntymäpäiväjuhlia tai vauvan nimiäisiä. Kutsutaan läheiset juhliin, mutta samalla heille pitäisi kaikille järjestää majoitus, joka maksaa melkoisesti joko meille tai heille. Parin tunnin juhlien vuoksi kaikkien tulee siis matkustaa hiton pitkä matka ja sen jälkeen kustantaa yöpyminen tai lähteä ajelemaan se sama matka takaisin vielä saman päivän aikana. Pienten lasten perheitä on hankala lähteä majoittamaan säännöllisesti siskonpetityylillä olohuoneeseenkaan, vaikkakin yksi kerta nyt voisi mennä ihan seikkailumielessäkin.

Sellaisille, joilla on tukiverkosto tai perhettä tällä alueella, jo vanhemmat lapset tai ei niitä lainkaan, on tämä unelmien paikka asua. Puhtaat vedet, kirkkaat hiekkarannat, kunnon metsät ja loputtomat sieniapajat aivan vieressä, idyllinen puutalokylä ja 6 km päässä kaikki arkeen, ja pieneen juhlaankin, tarvittavat palvelut. 22 km kattavampien palveluiden äärelle Parikkalaan, 40 km Savonlinnaan. 3.5 tuntia junalla Helsinkiin. Kesällä kylällä käy kauppa- ja kirjastoauto, sekä tietysti myös jätskiauto.

Punkaharju onneksi jää osaksi meidänkin elämää, sillä Mikko tietenkin jatkaa Hotelli Punkaharjussa töitään, ja me tytöt sitä myöten vieraillaan täällä aina kun vaan voidaan.

Pidemmittä jäähyväispuheitta tiedoksi siis, että nyt tämän meidän rakkaudella räätälöidyn ja antaumuksella asutun kodin saa ostaa omakseen, joko perheen uniikiksi asunnoksi, omaksi ateljeeaarteeksi, tai ympärivuotiseksi kakkoskodiksi.

Lisätiedot löytyy täältä: https://asunnot.oikotie.fi/myytavat-asunnot/savonlinna/14946115 ja kiinnostuneet voivat kysellä näyttöjä tai tietoja joko meiltä tai asunnon välittäjältä.

Jatkoa jäädään sitten itsekin innolla odottelemaan - mihin vie meidän tie!














Ps. Sen haluan kuitenkin Savonlinnan päättäjille kaikella rakkaudella välittää, että jos haluatte meidän kaltaisia urbaaneita nuoria perheitä tänne asumaan, niin tutkikaa ja kehittäkää heille tärkeitä asioita. Palvelut ja julkiset kulkuyhteydet kuuluvat niihin. He eivät välttämättä halua Savonlinnan keskustaan asumaan, vaan hurmaantuvat nimenomaan kaupungin laitamilta löytyvistä uniikeista kohteista ja kylistä. Tiedän, että mun autottomuus-ehdottomuus on ääritapaus, mutta tiedän myös sen, että nämä asiat ovat monelle mun elämäntapamuutosta somessa seuranneille kynnyskysymyksiä. Kiinnostuneita on, mutta se mutta tulee aina siinä vaiheessa eteen, kun selviää, ettei juna pysähdy tuossa viereisellä vanhalla asemalla. Paikallisille pikkujuttuja, mutta ymmärtääkseni tänne pitäisi saada suunnattua myös uutta muuttovirtaa :)


4 kommenttia:

  1. Mahtava loppukaneetti! Se on juuri näin. Jo isohkon (eli Suomessa isohkon, maailman mittapuulla pienen) kaupungin keskustan tuntumasta lähiöön tai pienemmän naapurikunnan vehreisiin maisemiin muuttaminen tuntuu isolta askeleelta, saati Putikon tai jonkun muun pusikon suojiin hyppääminen vaikka miten mieli tekisi. Palvelujen läheisyys on niihin tottuneelle oleellinen osa asumismukavuutta. Siihen kun vaikuttaa kaikki muukin kuin kaunis, rakas koti. Toivottavasti Putikko löytää uudet rakastavat asukkaat ja te uuden rakkaan kodin sopivalla sijainnilla! Olen ihaillut aivan loputtomasti blogisi ja instasi kuvia, kiitos niistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se! Voi kuin kaunis, rakas ja ihana koti riittäisikin... ja jos juna tuossa pysähtyisi, niin varmasti riittäisikin. Nyt ei auta muuta kuin toivoa, että tähän kotiin löytyy sopivammat asukkaat ja me löydetään jotain edes lähes yhtä kivaa jostain muualta :) Kiitos kivasta kommentista!

      Poista
  2. Toi on vähän muna-kanaongelma. Ei julkisia yhteyksiä voi kehittää ennen kuin on riittävästi käyttäjiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, on varmasti muna-kanaongelma, mutta kyllä sen ratkaiseminen lähtee kaupunkikehityksestä.

      Poista